Luin tässä eräänä päivänä artikkelin eräästä naisesta joka oli vapaaehtoisen lapsettomuuden takia saanut haukkumaryöpyn sosiaalisessa mediassa. Kyseinen juttu herätti mietteitä sillä olen itsekin vapaaehtoisesti lapseton. En lähde selittelemään syitäni, totean vain, että mielestäni toimimme vastuullisesti. Hyvin monet tuttavapiirissämme ovat ihmetelleet mieheni ja minun ratkaisuani. Kaikki eivät ole suinkaan ymmärtäneet sitä vaikka olemme kertoneet syynkin.

Ihmettelen suuresti tätä asennetta. Jokaisen pitäisi mahtua tiettyyn muottiin. Ahdasmielisyys on lisääntymään päin. En ole somessa, enkä kaipaakaan sinne, jos tällaisen ryöpyn ja uhkaukset saa niskaansa "väärästä" mielipiteestä. 

En vihaa lapsia, olen tehnyt työtä päiväkodeissa useita vuosia. Meillä on myös kummilapsi. Perheenjäseninä on kuitenkin minun ja mieheni lisäksi kaksi kissaa. 

Joku voisi sanoa, että olemme itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia. Tiedän, että tällainen elämäntilanne herättää monia tunteita, taustalta voi kuitenkin löytyä hyvinkin monenlaisia syitä, miksi ihmiset yleensä ottaen päätyvät tähän ratkaisuun.

Maailma ei ole mustavalkoinen. Aikanaan tämän ratkaisun tekeminen ei ollut helppoa. Joskus on kuitenkin parempi kuunnella järjen ääntä. Elämässä voi olla paljon muutakin sisältöä, se ei välttämättä ole köyhää ilman lapsia.

 

 

 

 

 

Eipä ole koko tämä blogi muistunut mieleen pitkään aikaan. Olen ollut paremmassa kunnossa kohta vuoden päivät, lukuunottamatta keuhkokuumetta ja verenmyrkytystä. Se siitä. Selvisin ja nyt elämä vaikuttaa suht valoisalta. Edessä saattaa olla työkokeilu ja ainakin uusien asioiden opiskelu. Jotenkin on tullut sellainen olo, etten halua heittää elämästäni hukkaan enää yhtään. Elämä on siihen liian lyhyt. Olen mennyt läpi karikon ja oppinut siinä sivussa lisää itsestäni ja sairaudestani. En tule koskaan olemaan täysin terve, mutta elämä voi olla silti elämisen arvoista. Ok, lääkkeitä menee kahmalokaupalla, mutta sille en voi nyt mitään, nehän auttavat osittain pysymään kunnossa.

Omahoitajani yrittää kovasti painaa jarrua, mutta taidan olla aika itsepäinen. Täytyy takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa. Elämässä eteenpäin meno ei ole helppoa. Varsinkaan kun sairaus sumentaa välillä pään. Joutuu puskemaan läpi tulen ja jään, ja silti yrittää jaksaa, vaikka päivä kerrallaan. Eläminen tässä hetkessä voi olla vaikeaa, sitä kannattaa kuitenkin opetella.

Kohellan nyt eteenpäin näillä eväillä, välillä taapertaen, välillä juosten. Yritän kirjoitella tänne vähän useammin edesottamuksistani.

Sairaalasta ollaan ulkona ja elämä näyttää taas valoisammalta. Vähän kohelluksiakin on viime aikoina sattunut.

Yhtenä päivänä sain "loistoajatuksen" ja päätin ostaa kaupasta kookospähkinän, kun niitä myytiin niin halvalla. Ajattelin mielessäni kotiin tultua, että mitäköhän tästäkin tulee. Luin sieltä sun täältä ohjeita, miten kyseistä pähkinää tulisi käsitellä ja päätin ottaa kovat aseet käyttöön.

Ensin kokeilin särkeä pähkinää keittiövasaralla, mutta eihän se minun voimillani mihinkään haljennut. Sitten mieheni rupesi paukuttamaan sitä oikean vasaran kanssa ja halkesihan se viimein. Tosin kaikki vedet tulivat pähkinästä keittiön lattialle. Kookospähkinän sisus oli kivenkova, enkä tiennyt miten olisin käsitellyt sitä. Luin jostain, että kun pähkinän puolikkaan laittaisi uuniin vähäksi aikaa, helpottuisi sen käsittely. Tein työtä käskettyä, mutta lopputulos oli kaikkea muuta kuin toivottava. En saanut pähkinästä siis mitään irti.

Päätinkin, että tämä kerta sai olla viimeinen, kun käsittelen kokonaista kookospähkinää.

Uunissa kypsyy nyt kyseinen ruokalaji. Olen ollut vajaan viikon sairaalassa, koska pääkoppa hajosi totaalisesti. Pääsin tänään parin päivän lomalle ja mieheni päätti hemmotella minua tällä ruokalajilla. Lääkitystä on lisätty: olen koko ajan väsynyt, eikä ajatus tahdo kulkea kovin nopeasti. Sairaalassa ensimmäiset pari päivää menivät lähinnä nukkumiseen, sillä yöunetkin kärsivät jatkuvista harhoista ja pelkotiloista.

Yritin koko alkusyksyn tsempata itseäni, etten joutuisi tähän tilanteeseen taas, mutta niin siinä vain kävi. Sairaalassa olo ei ole mitään mieltä ylentävää. Itsetunto laskee aina pykälän verran lisää kun haukkuu itseään siitä, ettei pärjännytkään kotona. Se lisää masennustilaa vain entisestään ja uusi kierre on valmis.

Sukulaiset eivät oikein pidä yhteyttä, eivätkä ymmärrä sairauttani. Valitan vain turhasta, syy löytyy miehestäni yms. Järjetöntä, mutta näin se vain on.

Nytkin olen melko ahdistunut, vaikka kaikki on hyvin. En suinkaan ole vielä kunnossa, mutta pohjalta ei ole kuin yksi tie...

Burgundin pata hautuu ja niin kai mielenikin. Olen kiitollinen niistä hyvistä asioista, joita elämässäni on, mutta sairauteni on ja pysyy. Välillä se on hiljaa, mutta nyt se myllertää taifuunin lailla sisimmässäni. En saa itseäni terveeksi taikasauvan heilautuksella, mutta toivon, että pääsisin taas edes jonkinlaiseen kuntoon, jotta voin jatkaa elämääni eteenpäin. Tällä hetkellä se on kaukainen haave...

Tänään tuntuu taas olevan sellainen päivä, että kaikki on heikun keikun. Tavarat kotona ovat jotakuinkin järjestyksessä, mutta pääni sisällä tilanne on aivan toinen, kaoottisuus vallitsee. Odottelen lääkärinaikaa poliklinikalta, mutta se voi kestää hieman. On vain pärjättävä jotenkin ja yritettävä pitää pää kasassa.

Onneksi en ole tilanteessani yksin. Mieheni toimii omaishoitajanani ja kissat kehräävät ja puskevat vaatien aina silityksiä ja huolenpitoa. Kaiken keskellä on muistettava positiivisetkin asiat. Vaikka kaikki tuntuisikin menevän päin mäntyä, on elämässä hyviä asioita myös.

Lääkitykseni on aivan mitä sattuu; päällekkäisyyksiä on, mutten uskalla tehdä asialle mitään ennenkuin pääsen tohtorin vastaanotolle. Diagnoosissakin taitaisi olla tarkistamisen varaa, koska oireeni ovat muuttuneet.

En jaksa tämän enempää jauhaa sairaudestani, onhan elämässä muutakin. Voisin lisätä harrastuksiini ruoanlaiton. Sitä tulee tehtyä paljon. Leipoisin myös enemmän, mutta mieheni ei syö mitään makeita leivonnaisia, joten kaikki näkyisi sitten minun vyötäisilläni :)

Työpöytäni viereisellä seinällä on positiivisten ajatusten liuta; kortteja ym. Kirjoitan tähän yhden.

Uskallan katsoa itseäni

Minä uskallan olla se ihminen, joka olen:

keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen,

oudon edessä epävarma

ja kuitenkin tiedonhaluinen,

joskus ratkaisujen edessä pelokas,

hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä,

ja kuitenkin

myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.

Vielä paljon muutakin minä olen,

jotain, mitä ei aina osaa kuvailla.

Minä uskallan katsoa itseäni,

rakastaa itseäni sellaisena kuin olen.

Ja antaa myös muiden nähdä minut tällaisenä,

rakastetaan minua sitten tai ei.

-Ulrich Schaffer